Tein tuossa yksi päivä uunissa vihanneksia, perunaa ja kanaa. Tein mahdollisimman yksinkertaista ruokaa testatakseni jenkkiläistä Old Bay -mausteseosta, jota olin vihdoin ikuisuuden etsimisen jälkeen saanut lähikaupasta käsiini. Ruuasta tuli niin hyvää, että meinasi päästä itku sitä syödessä.

Olen vuosia yrittänyt jäljitellä mummoni laittamia ruokia. Simppeleitä, mutta rakkaudella valmistettuja pöperöitä, suoraan sanottuna. Lopputuloksesta kuitenkin puuttui aina jokin. Olen koittanut miettiä, mitä mausteita mummo oikein käytti, mutta en muista nähneeni hänen kaapissaan muuta kuin suolaa, kokonaisia mustapippureita ja laakerinlehtiä. Tuon jenkkimausteen takia tekemäni ruoka maistui ensimmäistä kertaa ikinä sellaiselta, miksi olen aina kotiruuan kuvitellut.

Luonnollisesti jaoin tämän mullistavan ahaa-elämyksen sisaruksilleni. Aloimme miettiä, mitä muita mummon kokkauksia kaipasimme. Päällimmäiseksi nousivat mummon tekevät sämpylät. Jumalauta että olivat hyviä. Meillä ei kuitenkaan ole mitään hajua, miten mummo ne valmisti. Rakkaus ruuanlaittoon heräsi vasta monta vuotta sen jälkeen, kun mummo oli poissa.

Aloin miettiä, tuleeko vastaavia mummoja enää. Tuntuu, että harva leipoo nykyään. Leipäähän saa kaupasta. Itsekään en kyseistä taitoa omaa, siis oikeasti niin, että osaisin leipoa leipää itse. Ohjeita seuraamalla olen toki muutamaan otteeseen onnistunut, ja sitäkin useammin ohjeesta huolimatta epäonnistunut.

Tiedostan toki, että nostalgia värittää muistikuviani varmasti vahvasti. Surettaa silti, että vastaavat kokemukset mummojen sämpylöistä taitavat olla katoamassa.